Täällä blogissa, jos sitä nyt voi sillä nimellä enää kutsua, tämän uuvuttavan pitkän, raskaan, tylsän, hermojaraastavan tauon jälkeen, on ollut liian hiljaista. Jouduin kyseenalaistamaan tämän blogin tarkoituksen kerta kerran jälkeen. Blogi. Blogi. Blogi. Mikä blogi? Olen varmaan jotenkin sellaista ihmistyyppiä, että kaikki pitää olla määritettävissä edes jotenkin - ja tämä blogi ei ole.

Jotta kiinnostukseni pysyisi yllä, ja pystyisin itsekin pääni sisällä jäsentelemään asioita, joita tänne lätkäisen, tälle blogille täytyy keksiä jonkinlainen aihe, ettei sillä hetkellä homma karkaa käsistä niin, että alkaisin kirjoittaa jotain niin uuvuttavaa sontaa, että vähätkin kävijät kaikkoaisivat.

Nyt jos noita tekstejä lueskelee, niin aika monessa on varmaan käsitelty jonkinsortin mielipiteitä. Tuo aihe ei nyt iha nappaa - tiedättekös?

Olen pohtinut aiheita oikeasti ihan toisesta laidasta siihen toiseen; muoti-, ruoka-, eläin-, mielipide-, tylsääkin-tylsempi-arkielämäni- ja sisustamisblogit ja tietenkin kaikki siltä väliltä, mitä en yksinkertaisesti jaksannut tähän kirjoittaa. Ei nappaa. Olenko jotenkin nirso, vai mikä tässä nyt oikein mättää? Jotenkin tuo muoti ja sisustaminen kiinnostaisi, mutta aihe on ehkä makuuni kuitenkin liian suppea ja pinnallinen. Kuka nyt kirjottaa sitten omaan sistustusblogiinsa, jota lukevat ihmiset, jotka haluavat saada inspiksen, kuinka kamalaa on erota hyvästä ystävästään, tai jotain vastaavaa? Ehkä minä. Mutta “Tervetuloa Sisustusblogiini: Olen niin rakastunut. Miten voisin kertoa hänelle tunteistani?” aloituksella kaikkoaa kävijät.

Ei sisustusblogia…

Ideoita?

Ujous on yksi turhauttavimmista piirteistäni, enkä varmasti ole ainoa, joka ajattelee näin. Sitä kalastelee huomaamattomasti nimiä ja tietoja haluamistaan henkilöistä muiden kautta, kun itsellä ei yksinkertaisesti riitä pokkaa mennä suoraan kysymään. Ei riitä pokkaa suuttua, raivostua tuntemalleen ihmiselle hänen tehtyä jotai oikeasti rumaa - sisällä kiehuu, mutta päälläpäin loistaa hymy. Kavereille voi sitten kertoa päivän päätteeksi asian, ja haukkua ihmistä oikein olan takaa. Säälittävää!

Joudun usein ottamaan itseäni niskasta kiinni. Niin tekisi mieli nytkin - kädet vain eivät yllä. Se on asia, johon en kykene, en sitten millään. Tämä niin rasittava, hermojani heikentävä voima hillitsee minua liikaa.

“HÖLMÖ! Avaa suusi!”

Miksi en saa sanottua sanoja, joita tahtoisit kuulla.
En voi kuulla vastausta, jonka tahtoisit sanoa.
Kumpikin tiedämme, mitä toisistamme ajattelemme,
silti tätä piinaa kannamme kokoajan mukanamme.

Ne katseet. Ne harvat kerrat kun juttelemme
jäävät mieliimme ikuisiksi ajoiksi,
kunnes uudet kerrat, uudet hymyt,
muuttavat ne ajatuksiksi uusiksi.

Odotamme muutosta,
toivomme itsellemme rohkeutta.
Mutta voinko koskaan sanoa,
että minä pidän sinusta?

Unelmat tekevät hyvää, ne piristävät ja antavat voimaa jaksaa eteenpäin saavuttaakseen ne lopulta. Silti yhä useammin haaveet alkavat vain ahdistaa. Niistä voi tehdä listaa, niistä voi haaveilla, mutta lopulta tosielämä tulee eteen. Tuntuu vain, että aika ei yksinkertaisesti riitä, vaikka haaveet olisi mahdollista toteuttaa. Niistä olisi mahdollista nauttia. Arki menee lopulta haaveidenkin edelle.

kulkee hetki kerrallaan,
sitä seuraten
pääsee hetkeen seuraavaan,
kuin aalto
se sua kuljettaa
kohti paikkaa,
josta kukaan ei tiedä,
ei tule arvaamaan.
sinä elät,
sinä kuljet omia polkujasi,
sinä ohjaat,
sinä pääset perille.
et voi antaa,
voit jakaa,
mutta vasta silloin,
kun se hetki koittaa.

Mistä kirjoittaisin,
teille kertoisin.
Mistä ajatukseni saisin,
joita jakaa voisin.

Antaa mietittävää,
miettiä itsekin
tätä elämää.

Onko minulla enää kerrottavaa?
Miten saisin teidät jäämään,
jos en voi enää jakaa?

Lauantai - mikä ihana päivä. Viikonloppu on alkanut, muttei kuitenkaan vielä pääty seuraavana päivänä, joten on aikaa rentoutua. Jos ja kun syntymäpäivä vielä sattuu tälle ihanalle päivälle, on rentoutuminen varmaa. Aamulla on ihana herätä vanhempien synttärilauluun, jonka jälkeen alhaalla odottaa leipää ja pullaa kera keksien ja teen sekä kaakaon ja appelsiinimehun, eikä tarvitse kuin nauttia.

Vaan toista oli minun syntymäpäivä-lauantaiaamuni. Tasan kello kahdeksan oli Tapiolassa kampaaja. Täältä kestää puolisen tuntia sinne, joten piti lähteä jo puoli seitsemältä. Ja mitä se sitten tarkoittaa? Sitä, että lauantaina, omana syntymäpäivänä piti herätä kello 6.45. Nyt ollaan sitten päällä seisomassa.

Onneksi tunnelma vielä kuitenkin vähän muuttui iltaa kohden. Pääsin nauttimaan uusista hiuksistani, jotka luojan kiitos onnistuivat. Kaverien onnitteluista ja käväistiin sitten vielä ulkona syömässä. Takaisin jaloilleen.

Ihanaksi onnekseni pääsin kuitenkin vielä takaisin päälleni seisomaan. Odottihan minua aterian jälkeen siivous huomisen juhlia varten.

Olisin varmasti hyvä akrobaatti!

Voiko todella olla mahdollista, että digitaalikello on väärässä ajassa? Senhän pitäisi olla niin hieno, ja toimia kuin itsestään. Eivät digitaalikellot tietenkään kulje nopeammin - tai hitaammin.

Tietysti minun kohdalleni piti sattua tämä erilainen yksilö. Virheellinen digitaalikello! Tietokoneessani on - yllätys, yllätys - digitaalinen kello. Ja se menee edeltä! Kuukaudessa kello ehtii mennä edelle n. 10 minuuttia.

Tuo kyllä pistää miettimään, että kuinka surkeita tietokoneet oikeasti ovat. Toki tämä omani nyt on aikamoinen antiikkivehje, mutta hyvin on muuten toiminut. Niin. Ei sitä tässä maailmassa osata enää edes digitaalisiin kelloihin oikeaa nopeutta säätää.
Surullista.

Tosiaan, on tullut vähän hienosäätöä tehtyä tänne, ei mitään kummallista. Ei tule tässä mitään erityistä mieleen, joten tämä aihe on tynkä - Wikipedian sanoin.

Muuten, se ei ole “Hiano pieno” vaan “Hieno piano!” (Raivostuttaa, kun joutuu joka toiselle ihmiselle kertomaan, että pieno ei ole mikään soitin..)

Minun täytyy nyt ihan todellisen järjellisen oikeasti, ilman minkään näköistä huijauksen, itsensäpetkutuksen tai itselleen-mahdottoman-uskotteleman makua, ottaa itseäni niskasta lujaa kiinni niin, että kunnolla tuntuu. Laiskuus täyttää yhä enemmän tilaa sisältäni ja se on nujerrettava välittömästi. Kokeita pukkaa koulussa eikä harrastuksissakaan leppoisasti mene.

Mitä kaikkea laiskuus sitten tekee?
Tänäänkin, tai rehellisesti sanottuna jo eilen, minun piti siivota huoneeni. Jos nyt ollaan rehellisiä, niinkuin itselleni tässä kokoajan käsken, huone piti siivota jo viime viikolla. Sain hennosti hipaistua tuolloin niskaani, ja sain lattian jotakuinkin siistiksi. Vaan tällä viikolla oire on levinnyt yhä laajemmalle. Huone on täydessä kaaoksessa, ja huomenna on arkipäivä. Seuraavaan mahdollisuuteen siivota menee siis ainakin viikko.

Ja sotkuista huonetta nyt vielä voi hetken katsoakin - jos on harjoitellut olemaan avarakatseinen, vaikka se nyt törkyisessä huoneessa ei oikein onnistukaan. Hyvä kun näkee kattoa. Tästä lähtien avarakatseisuutta on harjoiteltava ulkona, kunhan ovesta pääsee ulos.

Niin, ja kutsuuhan minua koulukirjatkin. Puolet ovat sängyn alla, toinen puoli taas nätisti läjässä lattialla. Tietysti se on niin, että vihot ovat sängyn alla ja kirjat siinä surullisen kuuluisassa läjässä. En siis mitenkään yksinkertaisesti voi tehdä läksyjäni - tarvitsenhan sekä vihon että kirjan, ja niiden kummankin hakeminen on niin tavattoman suuri ponnistus, ettei heikko kroppani siihen kykene.

Vaikken läjää lattialla ole tarkemmin katsonut, eikä sänkyni alla olevista vihoista minulla ole minkäänlaista käsitystä, voisin olettaa, että puolet tarvitsemistani kirjoista romottavat koulussa, lokerossa. Hyvästi hyvät arvosanat.

Syöminenkin on jokseenkin jäänyt huonolle tänään. Yhden lämpimän ruoan olen syönyt, ja söinhän toki kaverillani hyvän aamiaisen. Tänään menen luultavasti yhdeltätoista nukkumaan, ja huomenna on herätys puoli seitsemältä. Kouluun mennään toki bussilla, kävely ja pyöräily on ehdottomasti pois suljettua.

Missä välissä minä muka ehtisin tehdä ne kaikki tärkeät asiat, joista joku kokoajan marmattaa; vuoroin äiti, vuoroin opettaja?